Nyt on pureskeltu

Tauon syy oli pieni pohdiskelu ja tutustumis aika. Kun päässä pyöri kymmenentuhattamiljoonaasataa kysymystä, niin oli pakko pitää pieni mietintä tauko ja kysellä ja höpötellä itseäni viisaampien ihmisten kanssa.

Ensinnäkin, Maisu on vähän niinkuin kuntokuurilla ja laihiksella. Satula, joka saatiin sille mukaan, on aavistuksen liian kapea, jota yritetään nyt vähän korjata karva-romaanilla. Olen etsiskellyt Etelä-Suomen toppaajia ja pyöritellyt satulaa selässä ja tökkinyt toppauksia. Ainakin toppaus olis hyvä tehdä tässä ihan justiinsa... 

Nyt yritetäänkin ratsastella ilman satulaa ja juoksutella. Meinasin, että ostan sellaisen juoksutusavun, joka helpottaa eteenalas työskentelyä ja selän venyttämistä liinan päässä.

Ainakin itsestä tuntuu, että poni alkaa olla jo vähän ryhdikkäämpi ja takajalat alkaa olla kerta toisensa jälkeen nopeammin mukana. Olen löytänyt vähän sellaista napakkuuttakin siihen omaan ratsastukseen ;)

Toisekseen, vakuutukset saatiin nyt hoidettua kuntoon, ja on sata kertaa huojentuneempi olo. Joku meni joskus sanomaan, että "hevoseton on huoleton"... Niinpä. Mutta ainakin nyt yksi asia hoidettuna.

Nina on käynyt selässä pari kertaa viikossa, ja kehittyy huimalla vauhdilla. Edellisellä kerralla hän halusi ravailla ihan itsenäisesti kentällä. Nyt haetaan ihan vaan ravin tahtia ja siinä rennosti istumista. Tietysti myös pysähtyminen on ollut teemana. 

Ninan istunta on ollut alusta asti aika luontevan näköinen. Joten en ole puuttunut oikeastaa muuhun kuin selän kannattamiseen vatsalihaksilla. On ollut kiva katsella, miten mielellään poni rentoutuu Ninan kädelle, ja kulkee aika korkeassakin muodossa. :)

Välillä on vaikeaa pysyä pelkästään opettajan roolissa... Tuntuu, että sitä alkaa vaatimaan liian nopeasti liian vaikeita juttuja. Pitäisi muistaa, että Nina on kunnolla ratsastanut vasta muutamia kertoja.

Maisu on muuttunut vähän iloisemmaksi ja hörökorvaisemmaksi otukseksi sitten tuntiponin elämän. Nina on opettanut sen kerjäämään herkkuja...

....

Possu!

Itse jatkan edelleenkin sen rennon ja elävän käden etsintää... Muutaman kerran on jo löytynyt sellainen tila, jota ei oikein pysty selittää. Se hetki, kun ne kaikista pienimmät eleet riittää, poni ja yheteinen mieli on rento. Eiköhän se tästä.

Ja itselleni voisin antaa noottia siitä, että en vaivaudu kirjoittamaan tänne silloin, kun eniten vituttaa. Muutama kerta meni ihan päin persettä, ja käperryin sitten sohvalle peittojen alle itkemään. Kokeillaan, joska sitä osaisi ensi kerralla vaikka itkeä vähän tänne.